mojo is back - mojo on selkä

Kadonnut neulemojo teki comebackin ja ihan vain itseäni kiusatakseni käytin mojoa häpeilemättä hyväkseni ja pistin neuloen pari ikuisuusprojektia valmiiksi asti.

Ensin valmistui tämä kaiken sortin pinkeistä langoista...niitä kun nurkkiimme on kertynyt kerä jos toinenkin....tehty jämätakki. Aina kun lanka vaihtui toiseksi, neuloin vaihtokohtaan keltaisen raidan ja lopuksi ompelin pari keltaista nappia noitten pinkkien joukkoon. Yllätyin, kuinka kiva oli tehdä aina oikeata, mä kun olen enemmän semmottees klumeluurityyppi.

 

Seuraavaksi iskin puikkoni Wollmaisen Grasshopperiin ja tein valmiiksi tämän pitkään marinoituneen tunikan. Marinadiajan pituus johtui paljolti siitä, että en ollut, tai oikeammin en vieläkään ole täysin vakuuttunut siitä, että vihreä on minulle "se oikea". Toinen syy oli pienoinen mittavirhe, eli vaikka tunika levenee mallikkaasti juuri siinä kohdassa, missä levenemistä kaivataan, eli pullean mahani kohdalla, on se aavistuksen nafti siitä kohden, missä tissini sijaitsevat....josko saisi jostain sen mojon, joka estää minua majailemasta jääkaapin kupeessa....?

 

Takana paidassa on yksi keltainen nappi ja ajatuksissa on ommella helmaan etupuolelle vielä pieni punainen pitsiliina....sitten joskus.

Kolmas niskalenkki otettiin Otto-oravan sukista, jotka olin luvannut tehdä lapselleni jo silloin kun oli pakkasta ja lattiamme hivenen viileät...toivon kuitenkin lämmintä kesää silläkin uhalla, että sukat ovat pienet ensi syksynä.

Sitten mulle kävi vähän köpelösti. Nelijalkavahvistuksemme Rauno the ratsuhevonen on ollut telakalla reväytettyään hieman vasenta lapaansa. Vanha sananlasku sanoo; "Lemmikkieläin muistuttaa usein omistajaansa", ja tuli sitten todistettua sananlaskun paikkansapitävyys myös toisin päin. Jos ratsulla on vikaa vasemmassa etusessa, niin on ratsastajallakin. Tai jos ei ole, niin tulee. Taluttelin meinaan armasta hevostani maneesissa ja koska lepo on tuonut tuohon aina niin järkevään eläimeen hieman pörövirtaa, päätti Rane poistua hallista rivakammin kuin allekirjoittanut ja juoksutusliina tempaisi hieman keskisormeani takakenoon. "Murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää", on soinut korvamatona kerran jos toisenkin.

Lasta on sormessa vähintäänkin hankala ja käytössäni se muuttui pian todella saastaisen näköiseksi. Nohevana virkkasin siihen suojuksen, joka on helppo ottaa pois ja pestä aina välillä.

Aikas näppärä. Ja jos jotakuta kiinnostaa, miten onnistuin sen tekemään lasta kädessä, niin täytyy tunnustaa, etten onnistunutkaan. Musta on tullut aika taitava lastoittamaan itse oman sormeni :)

Nyt lähden tekemään eväitä huomiselle etelänmatkalleni. Lähdemme Ranen kanssa käymään klinikalla Kangasalla. Saatuani taas laskun armaan ratsuni hoidosta, on vissiin turha edes haaveilla yhtään tämän kauemmaksi suuntautuvista reissuista. Saati kenestäkään toisesta matkakumppanista.