sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

mässyn mässyn

Näin kevään korvalla, kun pitäisi ehkä hieman ajatella mitä suuhunsa laittaa minuun iskee hirviä leivontavimma. Toki kylävieraille meillä leivotaan normaalistikin, mutta muuten on kyllä arjen leipomukset hieman vähissä.
Jostain kevään, liekö Yhteishyvä-lehdestä, bongasin tuulihattujen ohjeen ja pitihän niitä sitten kokeilla.
Väliin rutkasti gräddeä ja vadelmia. Mä tykkään sotkea hilloa pakastemarjojen kanssa, jolloin siitä ei tule niin makeata. Hyviä oli ja hyvin katosivat pöydästä.

Meillä kävi ihania yökylävieraita, ja koska jälkimmäisenä päivänä tuli pikkuisen hoppu ruoanlaiton suhteen, tein tällaisen ruman, mutta makoisan jälkkärin jäätelöstä, pähkinäsuklaarouheesta, tuoreista mansikoista (juu, niitä sai lidlistä), minivaahtokarkeista ja strösseleistä.

Kaik män ja hyvä ku piisas :)

Mä olen myös kovin perso pähkinätoffeelle ja kerran päivänä muutamana koulussa mulle tuli hirrrrrvee himo toffeeseen. Kotiin päästyäni kermakattila tulille ja omnom...niin oli hyvää.
Jokos muuten kerroin, että muonavahvuutemme lisääntyi yhdellä kodittomalla kissalla?

Harmi the cat, joka tässä köllii päiväpeitollamme...
...sai seurakseen Mörön.
Mörkö on viettänyt viimeiset vuoden ja kaksi kuukautta ystävättäreni löytölässä. Sari ei ollut kovin hanakka antamaan sitä meille, sillä se oli käynyt kerran kokeilemassa kotikissan elämää jollain mummolla, mutta koska se oli suunnattoman arka ja viettänyt päivät pakastimen takana oli mummo halunnut palauttaa kissan. Mutta minä halusin tämän. Juuri tämän Batman-naamaisen otuksen ja vannoin Sarille, että meillä ei ole väliä vaikka se asuisikin sohvan takana ja että lapset antavat sen taatusti olla rauhassa, ovathan antaneet Harminkin. Sarin empiessä ilmoitin, että tulemme huomenna hakemaan kissan ja niin me mentiin.
Mörkö oli juuri niin arka kuin olin kuullutkin. Metsästykseen kissalasta meni tovi jos toinen, eikä auttaneet kinkut ei kalkkunaleikkeet. Mörkö puri ja rimpuili, sylki ja sähisi ja kuljetuslaatikkoon jouduttuaan oli niin paniikissa että laski poloinen alleen. Kotimatka oli leppoisa, hajuun turtui jo sadan kilometrin kohdalla ja ilta meni kissaa pestessä, mikä oli aivan oma operaationsa. Jonas oli sonnustautunut vanhoihin lasketteluhanskoihin, jotka ylttivät liki kyynärtaipeeseen ja minä pyyhin kostealla rätillä.
Ensimmäinen viikko kului niin, että Mörkö antoi silittää jos sen pää pysyi piilossa. Se heitti selälleen ja kehräsi, mutta naamaansa se ei halunnut näyttää.
Nyt se on asunut meillä parisen kuukautta ja siitä on kuoriutunut ahne ja hellyyden kipeä sylikissa, joka tulee jalkoihin mouruamaan syliin pääsyä.
Se tärvää lankavarastoni ja on selkeästi mies halvaantuessaan heti imurin nähdessään.
Että semmoista tänne tällä erää. Nyt lähden leipomaan sämpylöitä, joten sommoi!


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

mojo is back - mojo on selkä

Kadonnut neulemojo teki comebackin ja ihan vain itseäni kiusatakseni käytin mojoa häpeilemättä hyväkseni ja pistin neuloen pari ikuisuusprojektia valmiiksi asti.

Ensin valmistui tämä kaiken sortin pinkeistä langoista...niitä kun nurkkiimme on kertynyt kerä jos toinenkin....tehty jämätakki. Aina kun lanka vaihtui toiseksi, neuloin vaihtokohtaan keltaisen raidan ja lopuksi ompelin pari keltaista nappia noitten pinkkien joukkoon. Yllätyin, kuinka kiva oli tehdä aina oikeata, mä kun olen enemmän semmottees klumeluurityyppi.
 
Seuraavaksi iskin puikkoni Wollmaisen Grasshopperiin ja tein valmiiksi tämän pitkään marinoituneen tunikan. Marinadiajan pituus johtui paljolti siitä, että en ollut, tai oikeammin en vieläkään ole täysin vakuuttunut siitä, että vihreä on minulle "se oikea". Toinen syy oli pienoinen mittavirhe, eli vaikka tunika levenee mallikkaasti juuri siinä kohdassa, missä levenemistä kaivataan, eli pullean mahani kohdalla, on se aavistuksen nafti siitä kohden, missä tissini sijaitsevat....josko saisi jostain sen mojon, joka estää minua majailemasta jääkaapin kupeessa....?
 
Takana paidassa on yksi keltainen nappi ja ajatuksissa on ommella helmaan etupuolelle vielä pieni punainen pitsiliina....sitten joskus.

Kolmas niskalenkki otettiin Otto-oravan sukista, jotka olin luvannut tehdä lapselleni jo silloin kun oli pakkasta ja lattiamme hivenen viileät...toivon kuitenkin lämmintä kesää silläkin uhalla, että sukat ovat pienet ensi syksynä.
Sitten mulle kävi vähän köpelösti. Nelijalkavahvistuksemme Rauno the ratsuhevonen on ollut telakalla reväytettyään hieman vasenta lapaansa. Vanha sananlasku sanoo; "Lemmikkieläin muistuttaa usein omistajaansa", ja tuli sitten todistettua sananlaskun paikkansapitävyys myös toisin päin. Jos ratsulla on vikaa vasemmassa etusessa, niin on ratsastajallakin. Tai jos ei ole, niin tulee. Taluttelin meinaan armasta hevostani maneesissa ja koska lepo on tuonut tuohon aina niin järkevään eläimeen hieman pörövirtaa, päätti Rane poistua hallista rivakammin kuin allekirjoittanut ja juoksutusliina tempaisi hieman keskisormeani takakenoon. "Murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää", on soinut korvamatona kerran jos toisenkin.

Lasta on sormessa vähintäänkin hankala ja käytössäni se muuttui pian todella saastaisen näköiseksi. Nohevana virkkasin siihen suojuksen, joka on helppo ottaa pois ja pestä aina välillä.
Aikas näppärä. Ja jos jotakuta kiinnostaa, miten onnistuin sen tekemään lasta kädessä, niin täytyy tunnustaa, etten onnistunutkaan. Musta on tullut aika taitava lastoittamaan itse oman sormeni :)

Nyt lähden tekemään eväitä huomiselle etelänmatkalleni. Lähdemme Ranen kanssa käymään klinikalla Kangasalla. Saatuani taas laskun armaan ratsuni hoidosta, on vissiin turha edes haaveilla yhtään tämän kauemmaksi suuntautuvista reissuista. Saati kenestäkään toisesta matkakumppanista.